Ägaren heter Hilkka Maria Joki.
Hon vann målet i Tingsrätten och nu behandlas den i Hovrätten.
Finska staten, företrädande Metsähallitus (Skogsvårdsstyrelsen), har begärt, att Tingsrättens dom ogiltigförklaras och att;
1) Hovrätten beslutar, att Joki ej har rätt att till staten hörande Tuolpojärvis strands förvaltning,
2) Joki begärs att borttaga till området bebyggda stuga och andra bebyggelser under hot, att om Joki ej verkställer det snarast eller högst inom en månad när Hovrättens dom vinner laga kraft, kan staten riva dessa eller göra det på hennes bekostnad.
3) Joki skall också skall också betala arrende till Skogsvårdsstyrelsen under tiden 01-01- 2000 t.o.m. 06-30-2001 med 163,97 euro (974,90 mark) med gällande ränta.
4) I händelse om att överklagan ej bifalles, begärs dock att Tingsrättens dom i den delen som gäller att Joki på ägande och fiskerättslig grund har rätt att inneha byggnaderna på platsen ifråga.
5) Joki skall också betala rättegångskostnaderna till Skogsvårdsstyrelsen med 3 825,65 euro samt förseningsavgift från 09-28-2002, samt i Hovrätten 2000 euro i förseningsränta.
Skogsvårdsstyrelsen har begärt att Hovrätten tar hänsyn till huvudfrågan.
Skogsvårdsstyrelsen har framhållit, att Joki ej har rätt att ha fiskestuga på statens ägande mark. Särskild fastställd fiskerätt innefattar ej rätt att bygga stuga vid sjön fastän dessa frågor har tagits upp i vattenrättsutredningen. Den i kraft varande fiskerättslagen tar upp vad som ingår i densamma. Fiskelagens 21 och 22 § förespråkar ej rätt att bygga fiskestuga vid en sjö som man har fiskerätt till på statens mark. Joki har heller ej visat att hon på andra grunder har rätt att inneha stugan på statens ägande mark.
Jokis svar;
Joki har begärt, att överklagan ej godtas och att Skogsvårdsstyrelsen skall ersätta hennes rättegångskostnader i Hovrätten med 842,54 euro med ränta. Joki har också begärt att rättshjälpen förlängs i de delar där rättshjälpens tid har överskridits.
Joki har också begärt att Hovrätten håller sig till ärendets huvudfrågan.
Joki har framhållit att Tingsrättens dom var rätt. Såtillvida att fiskestugan och därtill hörande byggnaders varande ej kunde bestridas av Skogsvårdsstyrelsen. Enär Joensuus hemman N:o 47 har erhållit fiskerätt till Tuolpajärvi redan tidigare, var mellangräns lagens 8 § och från 1951 fiskelagens 6 § onödig.
Hovrättens dom;
Finska statens företrädare Skogsvårdstyrelsen har i sin stämning begärt att det fastställs att Joki ej har rätt att göra anspråk på statens tillhörig mark. Vidare har Skogsvårdstyrelsen begärt att Joki snarast avlägsnar byggnaderna ifråga och betalar arrende för tiden som hon ej gjort det.
Hovrätten konstaterar att Skogsvårdstyrelsens begäran hör till offentliga domstolars ärendesområde.
Joki har motstridit Skogsvårdsstyrelsens stämning såtillvida, att hon har äganderättslig och till den tillhörig fiskerättslig grundad rätt att uppföra fiskestuga till platsen ifråga.
Enligt Fastighetslagens 281 § samt 101 § får ej ärenden som tillhör Fastighetsverket tas upp i offentliga underrätt.
Ärendets tvist gäller att en hemman som benämns Joensuu N.r. 47, som senare har blivit RN:047:33, har fiskerätt till Tuolpjärvi. Hemmanet Joensuu ägs av Matias Laaksons oskiftade dödsbo, som delägare Joki är. Skogsvårdsstyrelsen har ej bestridit Jokis rätt att fiska i Tuolpajärvi. Joki har i hävdat att hon har äganderättslig och till den tillhörig fiskerättslig rätt att bygga och inneha en stuga och förvalta området ifråga. Fastighets frågor skall tas upp i fastighetsdomstolen och ej behandlas i offentliga underrätt.
Domslut; Tingsrättens dom ändras såtillvida, att stämningen avslås som tidigare. I andra delar står Tingsrättens dom fast.
Av statens medel betalas till Advokaten Timo Mella i sin försvarande av Joki i Hovrätten 15 timmar eller 956,38 euro.
Hilkka Joki medges även rättshjälp med 637,58 euro.
Finska staten och Hilkka Maria Joki får betala sina egna återstående rättegångskostnader.
( Domen är förkortad och översättning gjort fritt till svenska)
KORKEIMMAN HALLINTO-OIKEUDEN PÄÄTÖS
Antopäivä 1 (8) 8.9.2005 Taltionumero 2276 Diaarinumero 1069/1/03Asia Erämaalain mukaista lupahakemusta koskeva valitus
Valittaja Yrittäjä Hannu Rauhala, Enontekiö
Päätös, josta valitetaan
Ympäristöministeriön päätös 7.3.2003 n:o YM11/5749/2002
Asian aikaisempi käsittely
Hannu Rauhala on valtioneuvostolle osoitetulla 13.5.2002 päivätyllä kirjeellään hakenut erämaalain 4 §:n nojalla lupaa maa-alueen vuokraamiseksi matkailupalvelujen tarjontaa koskevan palvelutoiminnan perustamista varten Käsivarren erämaa-alueella. Alue on Metsähallituksen hallinnassa olevaa valtionmaata, jonka osalta hakija on esittänyt Metsähallitukselle yksilöidyt hakemusperustelut ja -vaatimukset.
Ympäristöministeriön päätös
Ympäristöministeriö on liitteenä olevalla valituksenalaisell päätöksellään päättänyt, että Hannu Rauhalan hakemukseen saada vuokrata maata matkailupalvelujen tarjontaa koskevan palvelutoiminnan perustamista varten Käsivarren erämaa-alueelta ei myönnetä lupaa.
Ympäristöministeriö on päätöksessään todennut, että erämaalain (62/1991) 4 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvostolla on toimivalta myöntää lupa käyttöoikeuden luovuttamiseksi erämaa-alueelta. Valtioneuvostosta annetun lain (78/1922) 7 §:n (145/2000) nojalla valtioneuvostolle kuuluvat hallinto- ja hallitusasiat ratkaistaan asianomaisessa
ministeriössä, jollei niitä perustuslaissa, muussa laissa tai asetuksessa säädetä ratkaistavaksi valtioneuvoston yleisistunnossa. Mainitun lain (1120/1993) 8 §:n nojalla yleisistunnossa ratkaistavaksi voidaan yksittäistapauksessa siirtää muutoin ministeriön päätettäväksi kuuluva asia, jos sen katsotaan olevan niin laajakantoinen tai periaatteellisesti tärkeä, että se olisi ratkaistava yleisistunnossa.
Koska erämaalain 4 §:n mukaista lupaa ei edellä olevan nojalla ole ratkaistava valtioneuvoston yleisistunnossa, ministeriö on todennut, että asia kuuluu asianomaiselle ministeriölle eli tässä tapauksessa ympäristöministeriölle.
Ympäristöministeriö on perustelut päätöstään siten, että lupahakemuksen kohteena oleva alue sijaitsee erämaalain perusteella muodostetulla Käsivarren erämaa-alueella. Laajojen selvitysten ja osallistumismenettelyjen tuloksena alueelle on erämaalain 7 §:n nojalla valmistunut hoito- ja käyttösuunnitelma, jonka Metsähallitus on 12.12.2000 alistanut ympäristöministeriön vahvistettavaksi. Käsivarren erämaa-alueen hoitoa ja käyttöä pyritään ohjaamaan ja säätelemään laaditun hoito- ja käyttösuunnitelman avulla siten, että erämaalain 1 §:n mukaiset tavoitteet toteutuvat. Hoito- ja käyttösuunnitelman keskeisenä tarkoituksena on turvata alueen nykyisten käyttäjien oikeudet siten, että saamelaiskulttuurin säilyminen ja luontaiselinkeinojen harjoittaminen turvataan sekä kehitetään alueen luonnon monipuolista käyttöä säilyttäen samalla alueen erämaaluonne.
Erämaa-alueiden käytön yhtenä perusperiaatteena on, että alueilla tapahtuva matkailupalvelujen kehittäminen on ohjattua ja kaikkien matkailuyrittäjien kannalta tasavertaista. Käsivarren erämaa-alue on myös erittäin tärkeä saamelaiskulttuurin perustana olevalle poronhoidolle, jolloin matkailupalveluiden tarjonnan lisäämisessä on poronhoidon näkökohdat otettava erityisesti huomioon. Saamelaiskäräjät on 23.3.2001 antanut ympäristöministeriölle lausunnon Käsivarren erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta. Saamelaiskäräjät on muun muassa katsonut, että Käsivarren erämaa-alueen jakaminen käytön kannalta eri osiin antaa sellaisen kuvan, että tietyt alueet ovat esimerkiksi poronhoidolle vähämerkityksellisiä, vaikka koko alue on saamelaiskulttuurin säilymisen kannalta tärkeä ja arvokas. Tästä syystä saamelaiskäräjät katsoo, että virkistyskäyttöä edistäviä ohjelmapalvelutukikohtia ei tule lisätä eikä myöskään rakentaa kämppiä lisää edes niin sanotulle retkeilyn ydinvyöhykkeelle.
Laajana yhteistyönä valmistellussa Käsivarren erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmassa on nähty mahdolliseksi lisätä matkailuyrittäjien matkailupalvelumahdollisuuksia rakentamalla suunnitelmassa erikseen osoitettuun paikkaan kaikkien yrittäjien käyttöön varattava moottorikelkkailutukikohta. Tasavertaisen kohtelun takaamiseksi tukikohta on tarpeen säilyttää valtion omistuksessa sekä Metsähallituksen hallinnassa ja hoidossa. Hoito- ja käyttösuunnitelmaa laadittaessa kaikki tahot ovat hyväksyneet tämän periaatteen. Kuten Metsähallituksen lausunnosta ilmenee, edellä mainitun tukikohdan toteuttamiseksi on jo haettu rahoitusta Lapin työvoima- ja elinkeinokeskuksesta. Hankkeelle on jo myönnetty osarahoitus ja tukikohdan rakentaminen on tarkoitus aloittaa vuonna 2004.
Edellä olevan perusteella on katsottava, että yksityisen matkailuyrittäjän hakemus alueen vuokraamiseksi ja tarvittavien kiinteistöjen rakentamiseksi on sinänsä samansuuntainen Käsivarren erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelmassa hyväksytyn matkailun kehittämishankkeen kanssa. Tukikohtahankkeen toteuttaminen on kuitenkin jo aloitettu valtion toimesta. Katsottaessa asiaa erämaalain tarkoituksen ja tavoitteiden kannalta oikeuksien luovuttaminen pääosin yksityisen matkailuyrittäjän tarpeisiin ja hallintaan ei ole sellainen erämaalain poikkeussäännöstenkään tarkoittama asia tai hanke, jonka hyväksymiselle tässä yhteydessä olisi edellytyksiä.
Soveltaminaan oikeusohjeina ympäristöministeriö on viitannut erämaalain (62/1991) 1 §:n 1 momenttiin, 4 §:ään ja 7 §:n 1 momenttiin.
Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa
Rauhala on valituksessaan vaatinut, että ympäristöministeriön päätös kumotaan ja asia palautetaan miniteriölle uudelleen käsiteltäväksi. Lisäksi Rauhala on vaatinut, että ympäristöministeriö velvoitetaan tekemiensä virheiden vuoksi maksamaan Rauhalan oikeudenkäyntikulut korkoineen.
Valituksensa perusteluiksi Rauhala on esittänyt muun ohessa, että ympäristöministeriö ei ole kuullut valittajaa harkintavaltansa perusteiksi esittämiensä perusteiden osalta. Nämä asiaperusteet ovat sellaisia, joiden vastineeksi hakija olisi voinut esittää jäljempänä mainittuja paremman
oikeuden mukaisia oikeusperusteita. Tällaista täydennys- tai lisäselvitysmahdollisuutta hakija ei ole voinut olettaa, sillä aiemman Metsähallitukseen kohdistuneen yhteydenpidon aikana koko hakemusta on pidetty ensi sijassa viranomaistaholta elinkeinoja koskevana asiana. Ministeriön päätös on perustettu kuitenkin myös muihin seikkoihin, kuten poroelinkeinon ja saamelaiskulttuurin suojaan ja intresseihin. Päätöksen perustelut eivät ole oikeita ja oikeudellisesti kestäviä. Ministeriön päätös pohjautuu käytännössä Metsähallituksen lausunnon keskeisiin perusteluihin.
Lupahakemuksen käsittelyssä ei ole kuultu hakijaa. Kuulemisen yhteydessä hakija olisi voinut vaikuttaa asian käsittelyyn siten, että paikallisen asukkaan oikeudet olisivat tulleet riittävästi esille. Sitä olisivat vaatineet Metsähallituksen antamassa lausunnossa esitetyt seikat ja se seikka, että ympäristöministeriö on perustanut oman päätöksensä käytännössä poronhoidon vaatimaan suojaan ja saamelaiskulttuurin perustuslain suojaan. Rauhalalla on näitä yleisiä intressejä selvästi painavampi, konkreettinen oikeus saada tukikohta-alue käyttöönsä. Rauhala olisi samalla voinut kommentoida Metsähallituksen samaa asiaa koskevaa tukikohtahankkeen valmistelua. Kuulemistilaisuuden varaamatta jättäminen hallintomenettelylain 15 §:n tarkoittamalla tavalla on johtanut siihen, että ympäristöministeriön käyttämä harkintavalta loukkaa valittajan oikeutta. Päätöksessä on sivuutettu hakijan intressit. Kuulemistilaisuuden varaamatta jättäminen on johtanut myös siihen, ettei hakemusta ole voinut täydentää Metsähallituksen lausunnon edellyttämällä tavalla ja että ympäristöministeriön kielteiseen päätökseen on jäänyt hakemusta koskevia virheitä ja vääriä käsityksiä. Kuulemisvelvollisuudesta ei voida poiketa myöskään sillä perusteella, että kysymys on harkinnanvaraisesta asiasta.
Ympäristöministeriön päätöksen sisältö on ristiriitainen siinä suhteessa, että samalla kun Metsähallitus asian parhaiten tuntevana ja valtion alueiden vuokrauskäytäntöä ohjaavana ja johtavana tahona on suhtautunut myönteisesti yhteistyöhön hakijan kanssa, se on antanut kielteisen lausunnon lupahakemuksesta samaan tarkoitukseen. Ympäristöministeriö on pääosin toistanut annetun lausunnon perustelut kielteisessä päätöksessä.
Valittajan oikeuksia ei voida sivuuttaa erämaalain mukaisella hoito- ja käyttösuunnitelmalla. Valittajan vastuulla ei ole myöskään se, ettei tässä hoito- ja käyttösuunnitelmassa ole käsitelty valittajan oikeuksien toteutumista lappalaisena oikeuksienhaltijana. Valittaja ei ole myöskään vastuussa erämaalain mukaisen suunnitelman ja kuntakohtaisen elinkeinojen kehittämissuunnitelman välillä mahdollisesti olevista ristiriitaisuuksista.
Ympäristöministeriön harkintavallan käytön perusteet ovat olleet riittämättömät ja virheelliset. Ympäristöministeriö on siten menetellyt virheellisesti ja ylittänyt sille lupaviranomaisena kuuluvan harkintavallan ja loukannut valittajan perusoikeuksia. Harkintavalta voi perustua vain olennaisiin, asiaan liittyviin objektiivisiin perusteisiin eli erämaalain mukaisten tavoitteiden toteuttamiseen. On nimenomaan eduskunnan sitovan tahdon mukaan todettu, etteivät paikallisen väestön oikeudet rajoitu lailla tai sen soveltamisella eikä laki niitä rajoita muutenkaan.
Erityisesti ympäristöministeriön kielteinen päätös loukkaa valittajan omaisuudensuojaa ja elinkeinovapautta ja on yhdenvertaisuuden periaatteen vastainen ottaen huomioon, että käytännössä samaan tarkoitukseen on valtion alueita vuokrattu eri oikeusperusteilla. Tässä on kyse paikallisen asukkaan oikeuksien toteutumisesta ja suojasta. Hannu Rauhalalla on alueen alkuperäisenä lappalaisena asukkaana parempi oikeus valtion alueisiin.
Oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen perusteluiksi valittaja on esittänyt, että lupaviranomaisen harkintavaltaa koskevat virheet ovat sellaisia, jotka eivät koske yksinomaan tulkintaa, vaan ovat viranomaisen toimintatavasta ja asian käsittelystä johtuvia virheitä, joita tarkoitetaan hallintolainkäyttölain 74 §:n 2 momentissa. Ympäristöministeriön ratkaisu perustuu keskeisesti Metsähallituksen asiassa antamaan lausuntoon, josta valittaja ei ole voinut lausua hallintomenettelyssä mitään.
Rauhala on todennut, että mikäli valituskirjelmässä esitetty näyttö ei riitä ratkaisemaan asiaa, hän voi suullisessa käsittelyssä tai muutoin toimittaa kaiken tarvittavan asiakirja-aineiston tai antaa sitä koskevan todistelun korkeimman hallinto-oikeuden sitä vaatiessa.
Ympäristöministeriö on antanut valituksen johdosta lausunnon.
Metsähallitus on antanut valituksen johdosta selityksen.
Rauhala on antanut vastaselityksen, jossa muun ohella on ilmoitettu oikeudenkäyntikulujen määräksi 2395 euroa.
Rauhala on vielä toimittanut lisäkirjoituksia. Rauhala on tänne 7.2.2005 saapuneessa lisäkirjoituksessaan muun ohella katsonut, että asiassa tulee toimittaa suullinen käsittely, mikäli valtion katsotaan voivan päättää omissa nimissään käsiteltävistä oikeuksista valtion erämaa-alueella.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu
1. Vaatimus suullisen käsittelyn toimittamisesta hylätään.
2. Ympäristöministeriön päätös kumotaan ja asia palautetaan, ottaen myös huomioon 1.4.2003 voimaan tulleiden valtioneuvostosta annetun lain (175/2003) ja valtioneuvoston ohjesäännön (262/2003) säännökset, ympäristöministeriölle uudelleen käsiteltäväksi.
3. Suomen valtio velvoitetaan, vaatimus enemmälti hyläten, korvaamaan Hannu Rauhalan oikeudenkäyntikulut korkeimmassa hallinto-oikeudessa kohtuulliseksi harkitulla 1000 eurolla viivästyskorkoineen, joka määräytyy korkolain 4 §:n 1 momentin (340/2002) mukaisesti siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut tämän korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen antamisesta.
Perustelut:
1. Asian selvittämiseksi toimitetaan hallintolainkäyttölain 37 §:n 1 momentin mukaan tarvittaessa suullinen käsittely. Korkeimman hallinto-oikeuden on mainitun lain 38 §:n 1 momentin mukaan toimitettava suullinen käsittely, jos yksityinen asianosainen pyytää sitä käsiteltäessä valitusta hallintoviranomaisen päätöksestä. Asianosaisen pyytämä suullinen käsittely voidaan jättää toimittamatta muun ohella, jos suullinen käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen tarpeeton. Kun otetaan huomioon korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, suullisen käsittelyn toimittaminen Rauhalan pyynnöstä on ilmeisen tarpeetonta.
2. Asiaa ympäristöministeriössä käsiteltäessä sovellettavana olleen hallintomenettelylain (598/1982) 15 §:n 1 momentin mukaan asianosaiselle oli ennen asian ratkaisemista varattava tilaisuus antaa selityksensä muiden tekemistä vaatimuksista ja asiassa olevista sellaisista selvityksistä, jotka voivat vaikuttaa asian ratkaisuun. Hallintomenettelylain 15 §:n 2 momentin mukaan asian sai ratkaista asianosaista kuulematta,
1) jos vaatimus jätettiin tutkimatta tai hylättiin heti tai jos hyväksyttiin vaatimus, joka ei koskenut toista asianosaista, taikka jos kuuleminen oli muusta syystä ilmeisen tarpeetonta;
2) jos asia koski palvelussuhteeseen tai vapaaehtoiseen koulutukseen ottamista taikka sellaisen edun myöntämistä, joka perustui hakijan ominaisuuksien arvioimiseen;
3) jos kuuleminen vaaransi päätöksen tarkoituksen toteutumisen; tai
4) jos asian ratkaisemista ei voitu lykätä.
Kun asiassa ympäristöministeriölle annettu Metsähallituksen lausunto on voinut vaikuttaa asian ratkaisuun, eikä hallintomenettelylain 15 §:n 2 momentissa mainittuja perusteita kuulematta jättämiselle ole ollut, ministeriön ei olisi tullut ratkaista asiaa varaamatta Rauhalalle tilaisuutta antaa selitystään mainitun lausunnon johdosta. Tämän vuoksi ministeriön on käsiteltävä asia uudelleen.
3. Hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Mitä tässä pykälässä ja 75 §:ssä säädetään asianosaisesta, voidaan soveltaa myös päätöksen tehneeseen hallintoviranomaiseen.
Saman pykälän 2 momentin mukaan harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä.
Kun otetaan huomioon asiassa annettu ratkaisu ja ympäristöministeriön päätöksen kumoamisperuste, Suomen valtio on velvoitettava korvaamaan Rauhalan oikeudenkäyntikulut korkeimmassa hallinto-oikeudessa Rauhalan vaatimus enemmälti hyläten kohtuulliseksi harkitulla summalla ratkaisuosasta ilmenevin tavoin.
Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot.
Korkein hallinto-oikeus:
Pirkko Ignatius Raimo Anttila
Tuulikki Keltanen Marjatta Kaján
Kari Kuusiniemi (t)
Asian esittelijä ma. vanhempi hallintosihteeri Irene Mäenpää
Vi försöker direkt översätta till svenska en del av vad domstolen har motiverat i sitt beslutstagande:
Ministeriön päätös on perusttettu kuitenkin myös muihin seikkoihin, kuten poroelinkeinon ja saamelaiskulttuurin suojaan ja intresseihin. Päätöksen perustelut eivät ole oikeudellisesti kestäviä. Ministeriön päätös pohjautuu käytännössä Metsähallituksen lausunnon keskeisiin perusteluihin.
Ministerns beslut har grundats på andra saker, som rennäringen och samekulturens skydd och intressen. Beslutets grund är inte juridiskt hållbara. Ministerns beslut grundar sig också på Skogsstyrelsens ofullständiga ståndtaganden.
Valittajan oikeuksia ei voida sivutta erämaalain mukisella hoito- ja käyttösuunnitelmalla. Valittajan vastulla ei ole myöskään se, ettei tässä hoito- ja käyttösuunitelmassa ole käsitelty valittajan oikeuksien toteutumista lappalaisena oikeuksienhaltijana. Valittaja ei ole myöskään kehittämissuunitelman välillä mahdollisesti olevista ritiriitaisuuksista.
Den klagandes rättigheter får ej åsidosättas på grund av ödemarks skötsel- och förvaltnings synpunkt. Den klagandes ansvar är inte heller de att här i den skötsel- och i förvaltningssynpunkt ej har behandlats den klagandes rätt som lapp (ej same, vår anm.) och att han är innehavare av större rätt. Den klagande är inte heller ansvarig för ödemarkslagens anvisningar och kommunens närings utvecklings och dem emellan varande tvistligheter.
Erityisesti ympäristöministeriön kieltinenpäätösloukka valittajan omaisuudensuojaa ja elikeinovapautta ja on yhdenvertaisuuden periaatteen vastainen ottaen huomioon, että käytännössä samaan tarkoitukseen on valtion alueita vuokrattu eri oikeusperusteilla. Tässä on kyse paikallisen asukkan oikeusien toteutumisesta ja suojasta. Hannu Rauhalalla on aluen alkuperäisenä lappalaisena asukkaana parempi oikeus valtion alueisiin.
Särskilt är att miljöministerns avslag kränker den klagandes egendomsskydd och näringsfrihet samt är i sammandraget tagen iakt, att till användning i samma syfte är av statens utarrenderat områden på andra rättsliga grunder. Här är det frågan om ortsbons rättsliga skydd. Hannu Rauhalla har som områdets ursprungliga lapp (ej same, vår anm.) bättre rätt till statens områden.