1.2 Lapin historiaa

Jo noin tuhat vuotta sitten oli vakinaista suomalaista asutusta Pohjanlahden perukassa

sekä Tornion- ja Kemijoen alajuoksuilla. Nämä asukkaat olivat “etupäässä hämäläistä

alkuperää olevia Peräpohjan pyyntitalonpoikia, jotka harjoittivat myös lappalaisten verotusta”.

Myös norjalaiset kävivät verottamassa lappalaisia ja kiistelivät verotusoikeuksista

suomalaisten kanssa. Historian kirjoissa mainitut kveenit eli kainulaiset olivat juuri niitä suomalaisia, jotka asuivat Perämeren pohjukassa. Alueen vanha suomalainen nimitys onkin ollut Kainuu.

 Muu osa nykyistä Lapin lääniä oli tietysti lappalaisten asuttamaa.

Suomalaisten asuinseutuja Jouko Vahtola nimittää Peräpohjaksi tai myös Pohjanperäksi.

Toisen vuosituhannen alkaessa nykyisin neljään valtakuntaan kuuluva Pohjoiskalotti oli

lappalaisten asuttamaa ja tätä aluetta eivät silloin valtakuntien rajat rikkoneet. Suomessakin

tiedetään vielä 1500-luvulla asuneen lappalaisia ainakin Pohjois-Savossa ja -Karjalassa.

1

Kun ensimmäisen kristillisen vuosituhannen lopussa Lapin verotuksesta ja kaupasta

kilpailivat länsisuomalaislähtöiset kainulaiset ja norjalaiset, niin viimeistään toisen vuosituhannen

alussa mukaan tulivat myös karjalaiset. Heidän harjoittamansa lapinverotus oli

1200-luvulla jo vanhaa ja vakiintunutta. Karjalainen asutus levisi Kemijokilaaksoon, ja

tämä jokivarsi sekä Pohjanranta siitä etelään olivat vankasti karjalaisten hallinnassa aina-

1. Aikio 1985, 41—50; Vahtola 1985a, 222; Vahtola 1985b, 332.

23

kin jo 1200-luvun lopussa.(2) Venäläiset kronikat kertoivat vielä 1496 retkestä Kainuun

kymmenelle virralle eli Kymmenen virran maahan. Kun kymmenen suurinta lohijokea

lasketaan Kemijoesta etelään, ollaan Vetelinjoella, mikä lienee ollut kristillisen Suomen

pohjoisraja ensimmäisen ristiretken jälkeen.(3)

Nykyisellä Kainuun maakunnalla ei ole mitään tekemistä edellä mainitun Kainuun kanssa. Nimikaimoja ovat.

Kun laajaa Lappia eli Saamenmaata, jossa ei ollut sovittuja etupiirirajoja, verotettiin

kolmelta taholta, seurasi siitä tietysti ristiriitoja. Mukaan tulivat myös valtiot. Norjalaiset

edustivat Norjan ja vuodesta 1380 lähtien Tanskan kuningasta, ja karjalaisten taustavoimaksi

tulivat venäläiset ja Novgorod ja myöhemmin 1400-luvun lopulla Moskova. Ruotsin

kruunu vahvisti tai myönsi ilmeisesti jo 1200-luvun lopulla Peräpohjan kainulaisille

näiden vanhat lapinkäyntioikeudet.

Heistä tuli etuoikeuden myötä birkarleja eli pirkkalaisia.

Näin Ruotsi sai jalansijaa pohjoisessa ja kainulaiset sekä tukea että suojelusta karjalais-

novgrodilaista voimaa vastaan. Pohjoisessa Jäämeren rannalla Norjan ja Novgorodin

tavoitteet törmäsivät yhteen 1200-luvulla. Ensimmäinen näiden valtioiden välinen rauhansopimus

tehtiin 1251 ja seuraava 1326. Näillä sopimuksilla Norja ja Novgorod ottivat

Jäämeren rantojen merilappalaiset yhteisverotukseen, missä Ruotsi ei ollut osallisena.

Kun Ruotsin ja Novgorodin välisessä vuonna 1323 solmitussa Pähkinänsaaren rauhansopimuksessa rajalinja kulki Laatokalta Pyhäjokilinjaa (4) noudattaen Pohjanlahteen, oli Novgorod saanut sekä pohjoisessa että etelässä Lappiin pihtiotteen. Kun toista Perämereltä

lähtevää rajalinjaa ei määritelty rauhansopimuksessa, käytännössä sellaiseksi vakiintui

Kemijoki. Rauhansopimus jätti myös määrittelemättä etupiirirajat Lapissa Ruotsin ja

Novgorodin välillä. Tästä seurasi vuosisatoja kestänyt kamppailu alueiden herruudesta.(5)

Pähkinänsaaren rauhan jälkeen ruotsalaiset eivät tunnustaneet Novgorodin isännyyttä

Pohjanrannalla, vaan ryhtyivät toimenpiteisiin tämän vallan murtamiseksi. Kirkkoja ja

seurakuntia ruvettiin perustamaan Perämeren rannoille.

Tornion, Kemin ja Salon seurakunnat syntyivät pian rauhanteon jälkeen, ja Iin kappeliseurakunta perustettiin keskelle Novgorodin omistamaa Pohjanrantaa noin 1370 ja liitettiin Turun hiippakuntaan. Asutusta ruvettiin myös voimaperäisesti levittämään uusille alueille.

 Vuonna 1328 birkarleille taattiin heidän entiset oikeutensa lappalaisiin nähden. Tässä asiakirjassa mainittiin ensimmäisen kerran birkarlit eli suomennettuna pirkkalaiset, mutta ei minään uutena asiana, vaan tietyt oikeudet jo aikaisemmin saamelaisiin saaneena ryhmänä. Epäilemättä nämä

oikeudet tarkoittivat verotus- ja kauppaoikeuksia. Vahtolan mukaan pirkkalaisia ei saa

sekoittaa Pirkkalan pitäjään, kuten on joskus aikaisemmin tehty.

 Kun karjalaiset ja venäläiset yrittivät puolustaa rauhansopimuksessa saamiaan alueita, käytiin ratkaisutaistelu 1370-luvulla Oulujokilinjalla. Se päättyi Novgorodin tappioon. Olot vakiintuivat 1300-luvun lopulla niin, että pirkkalaisten, karjalaisten ja norjalaisten verotusalueet pysyivät

ennallaan 1500-luvulle saakka. Pirkkalaiset olivat kuitenkin saaneet Kalmarin unionin

2. Vahtola 1985b, 331—335.

3. Luukko 1954, 73—74.

4. Luukko 1954, 75—79. Luukon käsityksen mukaan karjalaisraja siirtyi vuoden 1270 tienoilla Pyhäjoen pohjoispuolelle

Pattijoelle, mikä sovittiin rajaksi myös Pähkinäsaaren rauhanteossa. Tämän jälkeen venäläiset

nimittivät aluetta Seitsemän kymen Karjalaksi (Korela Semidesjatskaja); Julku 1987, 41—43. Kyösti Julkun

mukaan Heikki Kirkisellä, Kustaa Vilkunalla ja hänellä itsellään on toinen käsitys kuin Armas Luukolla

edellä mainitun venäjänkielisen sanan merkityksestä, vaikka heidänkin tulkintansa ovat keskenään

ristiriitaisia.

5. Aikio 1985, 67; Vahtola 1985b, 336—337.

24

suojissa ruotsalaisten tuella 1400-luvulla vakiinnutetuksi verotuksensa myös Jäämeren

rannikon merilappalaisiin. Maallista hallintoa varten syntyivät 1400-luvulla Kemin ja

Tornion hallintopitäjät.(6)

Lappalaisten asuinalue oli Norjan, Ruotsin ja Novgorodin tekemien sopimuksien

mukaan jo 1300-luvun alkupuolella kokonaisuudessaan piiritetty. Kirkollinen valta kulki

usein maallisen vallan edellä, ja perustetut seurakunnat yhdistettiin etelästä johdettujen

hiippakuntien alaisuuteen.

Pohjois-Norjaan rakennettiin ensimmäinen kirkko Lofooteille jo noin 1100 ja Tromssan kirkko noin 1250. Vuonna 1307 valmistui kirkko Vuoreijaan, johon myös Norjan isännyyttä suojaamaan rakennettiin linna. Venäläisten valtaa turvaava luostarilaitos levisi 400 vuoden aikana Laatokalta Jäämerelle, sillä Valamon luostari perustettiin noin 1100 ja Petsamon luostari noin 1500.(7 )

Kirkko näytteli erittäin tärkeää osaa myös Pohjanperän eli Perämeren rannikkoseutujen

liittymisessä Ruotsin yhteyteen. Upsalan piispan toimesta kirkollinen valta eteni Pohjanlahden

länsirannikkoa pitkin ja Turun piispa huolehti itärannikosta. Noin vuoden 1200

tienoilla oli seurakunnat perustettu ja kirkot pystytetty jo Merenkurkun molemmin puolin.

Tällöin perustettu Pietarsaaren seurakunta oli pitkään Rooman kirkon pohjoisin etuvartija

Suomessa. Kuten aikaisemmin on kerrottu, 1300-luvulla Pohjanlahden pohjoisrannoille

perustettiin useita seurakuntia. Kun hiippakuntien valtapyyteet Pohjolan suurjokien lohiverotuksesta törmäsivät yhteen, sopivat hiippakuntien piispat 1300-luvun puolivälissä,

että Tornion seurakunta kuului Upsalan hiippakuntaan ja Kemin seurakunta Turun hiippakuntaan

rajan kulkiessa Kaakamojoen (8) ja Kemijoen välissä olevaa pientä Rajajokea pitkin.

(9) Tällä sopimuksella oli pitkäaikaiset seuraukset, sillä Tornio lapinmaineen kuului

Upsalan hiippakuntaan ja vuodesta 1647 Pohjois-Ruotsiin perustettuun Härnosandin

hiippakuntaan aina Haminan rauhaan 1809 saakka ja Kemi lapinmaineen Turun

hiippakuntaan. Tornion ja Kemin emäseurakunnista sekä lapinmaista oli tietysti jo 1800-

luvulle tultaessa muodostettu useita itsenäisiä seurakuntia ja niihin kuuluvia kappeleita,

kuten myöhemmin kerrotaan, mutta hiippakuntaraja periytyi 1300-luvulta.

Käsite lapinmaa on esiintynyt ensimmäisen kerran 1340 kuningas Maunu Eerikinpojan

kirjeessä, jossa luvattiin verovapaus lapinmaahan asumaan asettuville uudisasukkaille.

Kustaa Vaasan hallituskaudelle 1500-luvulla lapinmaasta puhuttiin asiakirjoissa yhtenä

kokonaisuutena, seuraavassa vaiheessa on puhuttu Tornion ja Kemin lappalaisista ja

1500-luvun puolivälissä vakiintuivat käsitteet Tornion lapinmaa ja Kemin lapinmaa eli

Tornion ja Kemin Lapit. Kustaa Vaasa otti pirkkalaisilta pois lapinmaiden verotusoikeuden,

ja veronkannon suorittajiksi määrättiin sekä Tornion että Kemin Lappiin oma lapinvoutinsa.

(10)

Uuden ajan alkaessa 1500-luvulla nykyisen Lapin (läänin) paikkakunnat olivat jo

hyvin pitkälle hahmottuneet. Alueella oli kaksi suurpitäjää Tornio ja Kemi. Tornion pitäjä ulottui molemmin puolin Tornion- ja Muonionjokea pohjoisessa Sonkamuotkaan saakka, joka on nykyisten Enontekiön ja Muonien kuntien rajan tienoilla Kätkäsuvannon kylän pohjoispuolella. Tämän Tornion pitäjän ja lapinmaan rajan vahvisti Juhana III 1584.

6. Vahtola 1985b, 335—340; Vahtola 1991b, 218—224; Luukko 1954, 81—83.

7. Aikio 1985, 55—57.

8. Kalle Grönholmin haastattelu 6.4.1998. Alatorniolaiset sanovat Kaakamo eikä Kaakama.

9. Aikio 1985, 57; Vahtola 1985b, 337—339.

10. Vahtola 1985b, 340—341.

25

Kemin pitäjä ulottui Kemijärvelle saakka, jonka takaa alkoi lapinmaa. Lapinmaiden rajat

selvinnevät parhaiten, kun luettelen silloiset lapinkylät ja ne nykyiset kunnat, joiden alueilla

nämä kylät sijaitsivat. Kemin Lappiin kuuluivat Maanselän (Kuusamo), Kitkan

(Posio), Kuolajärven (Salla), Keminkylän (Savukoski), Kittilän, Sodankylän, Sompion

(Lokan tekojärvi lähiseutuineen Sodankylässä), Inarin ja Peltojärven (Enontekiö) lapinkylät.

Pelkosenniemen alue kuului tietysti myös Kemin Lappiin. Nykyisen Suomen alueella

sijaitsivat Tornion Lappiin kuuluneet Utsjoen, Tenon (Utsjoki), Rounalan (Enontekiö,

Kilpisjärven seutu) ja Suonttavaaran (eteläinen Enontekiö) lapinkylät.

Vuodesta 1640 Peltojärven kylä luettiin Tornion Lappiin, koska kylän luontaiset yhteydet toimivat länteen päin. Eri tutkijat kirjoittavat lapinkylien nimet eri tavalla. Esimerkiksi Samuli Aikio

puhuu Kemikylän, Sombion, Peldojärven ja Suondavaaran lapinkylistä.(11)

On luonnollista, että rajattomassa Pohjolassa Tenon ja Utsjoen lapinkylät ulottuivat myös

nykyisen Norjan puolelle ja Rounala sekä Suonttavaara nykyisen Ruotsin alueelle.

Rounalan vanhan kirkon paikalle pystytetty muistomerkki sijaitsee Ruotsin puolella,

jonne Saarikoskelta johtaa viitoitettu polku. Saarikoski sijaitsee noin 20 kilometriä

Kilpisjärveltä etelään. Olen retkeillyt Rounalan entisen kirkon maisemissa vuosien

mittaan lukuisia kertoja.

Nykyisen Lapin läänin alueella sijainneissa lapinkylissä ei 1500-luvulla ollut kovin

paljon asukkaita. Olihan vielä 1600-luvun lopussa Suomen Lapissa asukkaita vain noin

1 700, kun kuusamolaisia ei lasketa mukaan, vaikka saamelaisten lisäksi alueella asui jo

suomalaisia uudisasukkaita, joiden muuttaminen oli tullut luvalliseksi kuningas Kaarle

XI:n 1673 antaman niin sanotun Lapin plakaatin perusteella.(12)

 Asukasmäärä oli samaa suuruusluokkaa vielä 1700-luvun puolivälissäkin. Harvaa oli asutus vielä silloin Simossa ja Kemijokivarren seurakunnissakin, sillä Kemijärven, Rovaniemen, Tervolan ja Kemin, johon Simo kuului, yhteinen asukasmäärä vuonna 1750 oli vain noin 3 500.(13)

 Lapinmaista 1700-luvun lopussa kuvauksiaan kirjoittaneen Abram Abrahamsson Hülphersin

mukaan vuonna 1782 oli Enontekiön nykyisen Ruotsin puolellekin ulottuvassa seurakunnassa

733, vuonna 1784 Inarin ja Utsjoen muodostamassa seurakunnassa 634 ja vuoden

1780 tilaston mukaan Suur-Sodankylän muun muassa Kittilänkin sisältävässä seurakunnassa

1 114 asukasta. (14)

Kun venäläiset eivät halunneet luopua Pohjanrannasta, jonka he Pähkinäsaaren rauhansopimuksen mukaisesti katsoivat kuuluvan itselleen, kamppailtiin alueen herruudesta

lähes 300 vuotta. Pohjanlahden rannikkoseudut joutuivat usein karjalaisten ja venäläisten

tekemien hävitys- ja valtausretkien kohteeksi. Vastaavasti Ruotsin hallintovaltaa edustavat

suomalaiset suorittivat hävitysretkiä vihollisen alueille. Värikkäästi näitä aikoja on

kuvannut Santeri Ivalo 1894 julkaistussa romaanissaan Juho Vesainen, jota pojat ainakin

50 vuotta sitten lukivat innokkaasti.

Venäjä, jonka hallintoa 1400-luvun lopulta lähtien Novgorodin sijasta johdettiin Moskovasta, tunnusti Ruotsin herruuden Pohjanlahden rannoilla vasta Täyssinän rauhassa 1595. Rajan piti kulkea pohjoisessa rauhansopimuksen mukaan Kuusamon Iivaarasta Inarin järveen ja siitä edelleen Varangin vuonoon. Tämä itärajan osuus jäi kuitenkin merkitsemättä, koska itäisien lapinkylien omistuksesta tuli eri-

11. Vahtola 1985b, 341—343; Aikio 1985, 72; Virrankoski 1973, 558.

12. Virrankoski 1973, 106—107.

13. Aikio 1985, 89; Onnela 1985a, 248.

14. Hülphers 1922, 165, 197 ja 202.

26

mielisyyksiä. Raja käytiin vasta autonomian aikana 1830-luvulla. Tämän ristiriidan seurauksena

seitsemän itäisintä Kemin Lappiin kuuluvaa lapinkylää joutuivat pitkään maksamaan

veroa sekä Ruotsille että Venäjälle ja inarilaiset vielä Tanskallekin, johon Norja

kuului, vaikka kylät hallinnollisesti ja kirkollisesti kuuluivat Ruotsiin.(15)

Jos Ruotsi oli pystynyt Täyssinän rauhassa siirtämään Venäjän kanssa yhteistä rajalinjaa

huomattavasti itään päin, pohjoisessa Tanskan kruunun ja sen alaisina olevien norjalaisten

kova vastarinta sai aikaan sen, että Knäredin rauhassa 1613 Ruotsi joutui luopumaan

Jäämeren rantoja asuttavien saamelaisten verotuksesta. Ruijan sisämaassa jäi tarkka

rajanveto käymättä, ja sielläkin lapinkylät maksoivat veroa sekä Ruotsille että Tanskalle.

Suomen ja Norjan pohjoisrajasta päätettiin vasta Strömstadin rauhansopimuksessa 1751,

jossa Ruotsi joutui luopumaan haaveilemastaan valtamerisatamasta Jäämerellä ja luovuttamaan

vielä Koutokeinon ja Kaarasjoen laajat tunturialueet Norjalle aina Tenojokeen

saakka. Samoihin aikoihin Utsjoen alue muodostettiin omaksi Turun hiippakuntaan kuuluvaksi

seurakunnaksi, kun emäseurakunta Koutokeino jäi Norjan puolelle.(16)

Nykyisen Lapin läänin länsiraja, joka halkaisi suomalaisen maakunnan ja Tornionlaakson

seurakunnat, syntyi 1809 Haminan rauhassa. Samalla nykyisen läänin koko alue tuli

Oulun läänin osaksi, sillä pääsääntöisestihän siihen saakka Tornion emäpitäjän alue sekä

Tornion ja Kemin Lappi olivat kuuluneet Västerbottenin eli Länsipohjan lääniin ja Kemijokivarsi

aina Kemijärveä myöten Pohjanmaan lääniin ja 1775 perustettuun Oulun lääniin.

Oulun lääniin oli 1775 erotettu Kemin Lapista Kuusamon pitäjä, johon siihen aikaan

kuuluivat myös nykyiset Posion ja Sallan (Kuolajärvi) kunnat.17 Vuonna 1776 Kuolajärvi

liitettiin 1775 itsenäistyneeseen Kemijärven seurakuntaan.

Jos Lapin läänin itä- ja pohjoisrajat olivat vaatineet paljon aikaa, ennen kuin löysivät

lopullisen muotonsa, ei eteläinen raja muuta Suomea vastaan ollut sekään itsestäänselvyys.

Ainakin parikymmentä vuotta 1900-luvun alkupuolella asiasta keskusteltiin. Perustellusti

esitettiin useita vaihtoehtoja etelärajaksi, ja niiden mukaisesti ehdotukset tulevan

läänin pääkaupungista myös vaihtelivat. Alusta alkaen oli Rovaniemi vahva ehdokas,

mutta myös Kemijärvi, Sodankylä ja jopa Inarin kunnan Kyrön kylä eli nykyinen Ivalo

olivat keskusteluissa esillä.

Perämeren pohjukassa sijaitsevat kunnat ja kaupungit eivät olleet missään vaiheessa kovin innostuneita uuden läänin perustamisesta, ja ainakaan ne eivät halunneet tulla siihen liitetyksi, jos hanke toteutuisi. Oulun läänin maaherrat puolsivat voimakkaasti lääninsä jakamista, koska he varmasti kokemuksensa perustella tiesivät sen laajuuden aiheuttamat vaikeudet. Maaherra Eero Yrjö Pehkonen esitti esimerkiksi 1929 kantanaan, että uusi lääni muodostettaisiin Kemin, Lapin ja Petsamon kihlakunnista.

Hallitus sai oman esityksensä valmiiksi joulukuussa 1935 ja esitti eduskunnalle Oulun

läänin jakamista 1.1.1938 alkaen. Esitys oli maaherra Pehkosen kannan mukainen sillä

lisäyksellä, että uuteen Lapin lääniin olisi vielä liitettävä Kuusamo.18

Eduskunnalla oli vaikea asia päätettävänä. Kuusamossa pidettiin väkevä kansalaiskokous,

joka julisti, ettei Kuusamolla ole ollut koskaan yhteyksiä uuteen lääniin eikä varsinkaan

sen pääkaupungiksi esitettyyn Rovaniemeen. Totta on, että jo 1614 Kitkan ja Maanselän

lapinkylien edustajat olivat saaneet kuninkaalta luvan viedä verovaransa Rovanie-

15. Vahtola 1985, 353—355; Luukko 1954, 779—786.

16. Onnela 1985b, 359—361 ja 371; Halila 1954, 406—412.

17. Onnela 1985b, 366—368; Lääninhallinto 350 vuotta. Länsförvaltningen 350 år, 134—137.

18. Onnela 1984, 220—221.

27

men sijasta Iin kirkolle(19). Kun Kuusamo siirrettiin Västerbottenin läänistä 1775 uuteen

vastaperustettuun Oulun lääniin, ei sekään varmasti tapahtunut vastoin kuusamolaisten

tahtoa. Kuusamon koulutoimenjohtaja Lauri Muhonen sanoi joskus 1970-luvulla, että

Kuusamo on aina halunnut pitää hyvät yhteydet merimaihin.

Eduskunnassa alatorniolaissyntyinen kansanedustaja Uuno Hannula kertoi, että Kemin

ja Tornion seudut eivät mielellään haluaisi tulla liitetyiksi Lappiin, joka on aina ollut näiden

alueiden takamaata. Eduskunta kuunteli kuusamolaisia, mutta ei Hannulaa, joka jatkosodan

jälkeen nimitettiin Lapin läänin maaherraksi. Uuteen lääniin, joka aloitti toimintansa

vuoden alussa 1938, tulivat kuulumaan Kemin, Kittilän (ent. Lapin) ja Petsamon

kihlakunnat sekä Kemin ja Tornion kaupungit. Samassa yhteydessä Posio liitettiin Kemin

kihlakuntaan ja myös Lapin lääniin.(20)

Lapin läänin ensimmäiseksi maaherraksi nimitettiin perustamishankkeen voimakas

taustamies, silloinen Rovaniemen kauppalanjohtaja, varatuomari Kaarlo Hillilä.(21) Ilman

uhrauksia ei Hilliläkään maaherraksi päässyt. Lapin lääninhallituksessa sen perustamisesta

asti aina vuoteen 1970 saakka monissa tehtävissä toiminut varatuomari Antti Hiltula,

joka viimeiset kaksi työvuottaan hoiti maaherran virkaa Martti Miettusen sijaisena,

kertoi minulle 1980-luvulla, että presidentti Kyösti Kallio vaati Hillilältä raittiuslupauksen

ennen nimittämistä. Hiltulan mukaan tämä lupaus kesti aina presidentti Kallion kuolemaan

saakka eli kolme vuotta.(22)

 Lapin lääninhallitusta ja voimakasta maaherraa tarvittiin sotavuosina 1940—1944, kun Lapissa oli saksalaisia sotilaita yli 200 00023. Vaarana oli määräysvallan luisuminen suomalaisten käsistä. Siihen aikaan sanottiin, että Mussolini hallitsi Etelä-Eurooppaa, Hitler Keski-Eurooppaa ja Hillilä Pohjois-Eurooppaa. Ragnar Lassinantin mukaan “Suomelle ja meille yleensä pohjoiskalotilla oli todellinen valon pilkku, että Kaarlo Hillilän mittainen mies hallitsi Pohjois-Eurooppaa”.24

Maaherra Hillilä oli vain hallituskautensa jälkeenkin edellä mainittuja kollegoitaan paljon taitavampi, sillä kun nämä menettivät henkensä sodan loppuvaiheissa, maaherra Hillilä nimitettiin

elokuussa 1944 Suomen valtioneuvostoon sisäministeriksi siihen hallitukseen, joka solmi

välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Edellisen hallituksen pääministerin professori Edwin

Linkomiehen mukaan Hillilä “osoittautui hyvin toimekkaaksi”, mutta ”käytti hiukan liikaa

pullon antimia”.25

Tuskin tässä mitään valtiosalaisuuksia paljastetaan, vaikka lahjakkaalla ja ansioituneella suomalaisella vaikuttajalla ja hallintomiehellä todetaan olleen inhimillisiä heikkouksiakin.

Lapin läänin rajat muuttuivat vielä vuonna 1944, kun rauhansopimuksen mukaisesti

Petsamo ja noin puolet Sallan kunnasta jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Nykyisen Lapin rajojen muodostuminen on ollut monivaiheinen ja pitkäaikainen prosessi,

joka on kestänyt ainakin tuhat vuotta. Rikas ja värikäs on Lapin menneisyys. Alueen

herruudesta ovat kamppailleet suomalaiset, norjalaiset, karjalaiset, venäläiset ja ruotsalaiset.

Saamelaisten osana on ollut sopeutua elämään joka suunnalta heidän asuinsijoilleen

tunkeutuvien naapurikansojen ja -heimojen puristuksessa. Monen valtion pääkaupun-

19. Virrankoski 1973, 559.

20. Onnela 1984, 221.

21. Sama.

22. Keskustelu Antti Hiltulan kanssa 1987.

23. Kaila 1950, 13.

24. Lassinantti 1979, 189.

25. Linkomies 1970, 378.

28

gissa valtaherrat ovat aikojen kuluessa laajan Lapin karttaa tutkineet, omia valloitussuunnitelmiaan

laatineet ja kilpailijoiden toimenpiteitä pelänneet. Alueen kohtaloihin vaikuttavia

päätöksiä on tehty ainakin Tukholmassa, Oslossa, Kööpenhaminassa, Novgorodissa,

Moskovassa, Pietarissa, Helsingissä ja vieläpä ehkä Roomassa ja Konstantinopolissakin,

sillä valtioiden lisäksi myös idän ja lännen kirkot kilpailivat Lapin asukkaiden sieluista.

Toimeenpanovaltaa ovat edustaneet piispat ja luostarit kirkkokuntiensa edustajina sekä

maalliselta puolelta isäntävaltioiden antamilla vaihtelevilla valtuuksilla toimineet ja joskus

itsenäistäkin valtaa käyttäneet suomalaiset, norjalaiset ja karjalaiset.