Liite: http://www.helsinki.fi/hyy/skv/v/kitti_ilo_eng.doc

Lähettäjä: Jouni Kitti
Päiväys: 21.12.2005 17:12
Vastaanottaja: Alkukoti

Arvoisa Toimitus

Olen todella iloinen, että kirjoitukseni on herättänyt pohdintoja. Luettuani kommetteja heräsi minulla joitakin ajatuksia edelleen välitettäväksi kommentoijille.

ILO-sopimuksen ratifiointi ei ole missään tapauksessa läpihuutojuttu Suomen kaltaisessa järjestäytyneessä yhteiskunnassa, missä meidän oikeusjärjestyksen mukaan voidaan myös testata, onko saamelaisten maaoikeusvaateille asiakirjaperusteita olemassa.

Pyydän lähettämään tiedoksi englanninkielisen kirjoitukseni tiedoksi krijoitusta kritisoineelle ihmiselle [ks. Liite]. Siitä käy selville asioita, jotka eivät ehkä tulleet riittävän selkeästi esille kirjoituksessani.

Hiljattain ilmestyneessä "Alkukoti"-nimisessä lehdessä ovat eräät lukijat kritisoineet tulkintojani alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILO-sopimuksen ratifioimisesta.

Asian taustan ymmärtämiseksi kerrottakoon, että Saamelaiskäräjien vaatimukset ratkaista Ylä-Lapin maaoikeuskysymys siten, että kaikki maankäyttöön perustuvien elinkeinojen yksinoikeus annettaisiin saamelaisrekisterissä oleville saamelaisille on johtanut nykyiseen kiistaan.

Kiistassa on huonolla menestyksellä ylimitoitettujen vaatimusten johdosta pyritty määrittelemään saamelaista kulttuuri-itsehallintoa ja sen käytännön toteutuksen reunaehtoja.

Saamelaiset ovat ILO-sopimuksen ratifiointiin viittaamalla vaatineet hyvityksenä vuosisatoja jatkuneesta sorrosta johtuen oikeudenmukaista itsehallintoa itselleen.

Mutta onko sellainen oikeudenmukainen ratkaisumalli, että saamelaisiakin vanhempaan kuuluvat lappalaiset rajataan historiallisiin dokumentteihin perustumattoman saamelaismääritelmän nojalla luonnonvarojen käytön ulkopuolelle? Eikö sellainen ole juuri rasismia?

Saamelaisten vaatimuksia ja toteutettua maapolitiikkaa olisikin analysoitava arvojen ja moraalin sekä oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Oikeudenmukaisuuden määrittelyn perusongelmana se, että ei ole lainkaan selvää se, millä perusteella saamelaisille pitäisi alueen resursseja jakaa ja muilta rajoittaa.

Tämän erittelyn mukaisesti on tarkasteltava myös sitä, millaisia resursseja maanhallintaa koskevassa kiistassa on ylipäätään jaettavissa?

Kaikki historialliset tutkimukset ovat aina kontekstianalyysia, jossa tutkijoiden tehtävänä on oleellisten kontekstien löytäminen. En ole tähän mennessä nähnyt vielä sellaisia luotettavia selvityksiä, joissa näitä konteksteja olisi etsitty.

ILO-sopimuksen ratifioinnissa mielipiteiden jakajaksi on muodostunut vuosien 1695-1875 välisenä aikana entisten lapinkylien alueille kylän asukkaiden myötävaikutuksella perustetut tilat, jotka vuoden 1925 jälkeen toimeenpannussa isossajaossa rajattiin niiden alkuperäistä kokoa huomattavasti pienemmiksi.

Rajaukset johtivat siihen, että huomattavan suuret alueet tiloille perustamisen yhteydessä annetuista maista siirtyivät valtion hallintaan ns. liikamaina. Saamelaiskäräjät on nimenomaan vaatinut, että saamelaisväestölle on palautettava tämä aikaisemmin tiloille kuuluneen liikamaan hallinta.

Tarkennuksena tähän on lisättävä, että liikamaan entiset omistajat eivät ole kuitenkaan niitä saamelaisia, jotka kuuluvat tällä hetkellä saamelaisrekisteriin, vaan muita ihmisiä. Suurinta osaa liikamaan omistajien entisistä jälkeläisistä ei ole hyväksytty saamelaisrekisteriin saamelaismääritelmän ahtaan tulkinnan vuoksi.

Mielestäni ei ole mitenkään oikeudenmukaiselta se, että tämä aikoinaan lapinkylän osakkaille kuuluneen maan hallinta siirretään sellaisia ihmisiä edustavalle elimelle, joka ei edusta laillisen saannon haltijoita ja jotka täyttäisivät edes polveutumisperusteen.

Tällaista ratkaisumallia ei ILO-sopimus edellytä. On siten selvää, että sellaiset vaatimukset, jotka eivät perustu oikeushistoriallisiin asiakirjoihin, ovat johtaneet konfliktiin rekisterisaamelaisiakin vanhemman väestön &8211; lappalaisten &8211; kanssa.

Saamelaisten maanhallinnan järjestäminen on ollut pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka on käsittänyt vuoden 1951 jälkeen erilaisia esityksiä.

Hankkeiden valmistelussa ja käsittelyssä ei ole yhteen sovitettu Suomen perustuslain omaisuuden suojaan sisältyviä vaatimuksia eikä myöskään näkemyksiä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisesta vallan, hyötyjen ja haittojen jakamisesta.

Varsinainen kiistely on koskenut varsin pienelle ryhmälle kaavailtuja etuoikeuksia. Näin saamelaisten vaatimuksilla on laajempikin periaatteellinen merkitys, jolla on yhteys Suomen perustuslain turvaamaan omaisuuden suojaan.

Alkukoti-lehdessä ollutta kirjoitustani koskevat kommentit paljastavat sellaisia asenteita, jotka eivät perustu välttämättä todellisiin argumentteihin, vaan enemmänkin uskomuksiin ja kuulopuheisiin.

Sen vuoksi olisi viisasta, että asetettaisiin kiistan eri osapuolista riippumattomista asiantuntijoista muodostettava totuuskomissio. Näin voitaisiin analysoida nykyiseen etniseen konfliktiin johtanut kehitys ja siinä mukana olleiden/olevien rooli ja vastuut.

Totuuskomissiossa tulisi tavoitella sellaista totuutta, jonka perusteella saataisiin selville se miten on päädytty siihen, että Inarin alkuperäisasukkaista lappalaisista tehtiin syrjitty ryhmä. Toisaalta samalla voitaisiin selvittää miksi saamelaispaliskuntien porolaidunten huonosta tilasta kertovia tutkimustuloksia ei haluta hyväksyä.

Komissiolta odottaisin ehdotonta ja lopullista totuutta, joka voitaisiin tarvittaessa esittää jopa oikeudenkäynneissä, valaehtoisen todistajalausunnon tapaan.

Niin historiantutkimuksen, totuuskomission kuin tuomioistuimenkin tavoitteena on totuuden löytäminen sen selvittämiseksi mitä menneisyydessä on todella tapahtunut ja minkälaisen kehityskulun kautta on jouduttu nykyiseen etniseen konfliktiin.

Vaikka tavoite eri osapuolille saattaakin olla yhteinen, on kuitenkin selvää, että totuus tarkoittaa kiistan eri osapuolille eri asioita. Totuuskomissiossa tulisi tavoitella sellaista totuutta, jonka nojalla menneisyydessä tehtyjä ratkaisuja voitaisiin käsitellä sillä tavalla, että asianomaiset itse voisivat niihin tyytyä.

Tässä merkityksessä totuus voisi olla lähellä sovintoa tai konsensusta. Se voi hyvinkin poiketa varsinaisesta tieteellisestä totuudesta tai sellaisesta totuudesta, joka kestää tuomioistuimessa.

Oikeusistuimen totuus Ylä-Lapin maanomistus ja metsäkiistassa perustuu olemassa olevaan lakiin ja totuuden on kestettävä lain edessä. Ylä-Lapissa historian kuten ei muullakaan tutkimuksella ei ole tuomioistuinkäsittelyyn velvoittavaa todistustaakkaa, vaan se voi esittää totuutena myös todennäköisyyksiä.

Niiden argumenttien kestävyyttä joudutaan taas viime kädessä arvioimaan tiedeyhteisössä. Tuomioistuin ei voi näin menetellä koska tuomio johtaa aina konkreettisiin seuraamuksiin.

Ylä-Lapin maanomistus- ja metsäkiista sisältää myös runsaasti vääriä historian tulkintoja saamelaisuudesta ja lappalaisuudesta. Onneksi kuitenkaan viimeistä sanaa ei ole sanottu Ylä-Lapin maanomistus- ja metsäkiistasta ja niihin johtaneesta kehityksestä.

Ominaista tällaisille kommenteissa esiin nostetuille "totuuksille" on se, että ne ovat alituisten muutospaineiden alaisuudessa ja uudelleen arvioimisen kohteena.

Jouni Kitti

pitkäaikainen saamelaisparlamentaarikko