Oikeusministeri Leena Luhtanen otti kuluneella viikolla vastaan neljä Lapinmaan maaoikeuksia käsittelevää tutkimusta. Oulun ja Lapin yliopistojen tutkijoiden tekemät tutkimukset asettavat haastavia kysymyksiä päättäjille, jotka joutuvat ottamaan kantaa pohjoisimman Lapin maankäyttöön ja siihen, millä ehdoilla Suomi ratifioi Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksen alkuperäiskansojen oikeuksista.
Keskustelu saamelaisten oikeudesta pohjoisimman Lapin maihin on arka asia. Saamelaisia edustava Saamelaiskäräjät vaatii, että saamelaisilla tulee olla määräysvalta maiden käyttöön. Peruste on se, että maat ovat aiemmin olleet alueen saamelaisten yhteisomistuksessa ja että ne on sittemmin kaapattu valtiolle. Ajankohtainen riitakysymys on metsätalouden ja poronhoidon yhteensopivuus; poroja laiduntavat saamelaiset katsovat, että Metsähallituksen hakkuut vaarantavat poronhoidon.
Asia on suomalaisille päättäjille kiusallinen, koska kiista on estänyt Suomea ratifioimasta ILO:n sopimusta ja YK:n ihmisoikeuskomitea käsittelee parhaillaan neljän saamelaisen poromiehen valitusta. Kesän alussa oikeusministeriössä valmistui lakiehdotus, jolla umpisolmu oli määrä avata.
Saamelaiskäräjille olisi sen mukaan annettu tosiasiallinen valta määrätä, mitä pohjoisimman Lapin metsissä saa tehdä. Oulun ja Lapin yliopistojen tutkijoiden tutkimuksista selviää, että saamelaiskysymys on moniulotteisempi kuin julkisen keskustelun perusteella on saattanut ymmärtää.
Ensinnäkin tutkimukset asettavat kyseenalaiseksi näkemyksen lapinkylien yhteisomistuksesta. Tutkimusten mukaan maita on ollut lapinkylien yhteiskäytössä, mutta lapinkylän osakkaina yksittäisillä lappalaisilla ja saamelaisilla on ollut myös henkilökohtainen käyttöoikeus merkittäviin maa- ja vesialueisiin. Tutkimusten mukaan 1700-luvulle saakka tämä käyttöoikeus voidaan rinnastaa omistusoikeuteen, sillä näistä oikeuksista maksettiin veroa, niillä käytiin kauppaa ja ne olivat perinnöllisiä. 1700-luvun puolivälissä Tukholman kamarikollegio sitten veti tulkintaa tiukemmaksi ja julisti koko Lapinmaan kruununmaaksi. Tämän jälkeen alettiin suosia niin kutsuttujen uudistilojen perustamista, ja moni siihen saakka metsästyksellä ja kalastuksella elänyt metsälappalainen varmisti oikeutensa maahan ryhtymällä uudistilalliseksi.
Toiseksi tutkimukset asettavat myös kyseenalaiseksi väitteet, että valtio olisi kaapannut saamelaisten maat. Tässä vedotaan edellä mainittuun kamarikollegion tulkintaan.
Kolmanneksi tutkimukset valottavat sitä, kuka kuuluu pohjoisimman Lapin alkuperäisväestöön. Tutkimuksista selviää, että metsälappalaisia ei 1700- ja 1800-luvuilla enää aina kirjattu lappalaisiksi sen jälkeen, kun he asettuivat uudistilallisiksi. Tämä on tärkeä havainto, koska Saamelaiskäräjillä äänioikeutettu on vain ihminen, jonka isovanhemman äidinkieli oli saame tai joka itse puhuu äidinkielenään saamea, ja se, jonka esivanhemmat kirjattiin vuoden 1875 virallisiin luetteloihin lappalaiseksi.
Näin monen metsälappalaisen jälkeläisen kuulumista Lapin alkuperäiskansaan ei ole tunnustettu, mutta sen sijaan alkuperäiskansan edustajiksi tunnustetaan kyllä ne saamelaiset, jotka polveutuvat vasta 1800-luvulla Pohjois-Lappiin Ruotsista ja Norjasta tulleista porolappalaisista.
Nyt julkaistujen tutkimusten tulokset eivät ole riidattomia, ja tutkijat ovat keskenäänkin erimielisiä, mutta niin merkittäviä näkökohtia ne esiin tuovat, että pohjoisimman Lapin todelliset omistussuhteet on syytä tarkkaan selvittää ennen kuin maiden määräysvaltaa lailla kenellekään annetaan.